Tervetuloa vierailulle uuteen osoitteeseeni. Jätän vanhan blogin tänne ainakin toistaiseksi. Katsotaan nyt jos tulee vielä takaisin kaipuu. Ja sen pituinen se Vuodatus.

Kannattaa muuten kirjautua Blogilistalla lukijaksi, niin pysyy näppärästi hollilla lukemissaan blogeissa. Huomasin vain vakoiluvälineeni kautta, että kumman monet edelleen saapuvat tämän osoitteen kautta. Ei tarvitse mennä mutkille, kun pääsee suoraankin. ;-D

Eilinen taas osoitti, ettei Vuodatuksella ole hyvä olla. Blogiin ei päässyt kuuteen tuntiin, eikä katkoksesta ilmoitettu etukäteen. Eikä sen puoleen ollut tiedotusta jälkeen päinkään, mitä tapahtui. Oliko lauantain seisokki se kapasiteetin nosto? Vai mikä se oli? Kaatuko koko Vuodatus?

Minulla on jo toinen blogi perustettuna. Mietin, mitä teen tälle vanhalle. Jätänkö paikalleen arkeologisia kaivauksia varten vai aloitanko puhtaalta pöydältä, tuhoan blogin sen jälkeen, kun olen siirtynyt toiseen? Toisaalta lähteminen on vaikeata, olen jo tottunut, jopa jossain määrin kiintynyt, Vuodatukseen. Yksityisyys ja suomalaisuus vetosivat, nythän Alma Media omistaa tämänkin. Mitä siitäkin seuranne? Ryöstöviljelyä? Ja boikotoidakin Almaa pitäisi.

Tekstit ovat tallessa, mutta kommentit eivät. Ja kommentit kuitenkin ovat aika oleellisia, bloggaamisen suola ja muut mausteet. Niistä näkee, miten lukijakunta on vaihtunut, jotkut ovat kadonneet, uusia tullut lisää. Kommentit ovat mielenkiintoisia, onhan se hienoa lukea reaktioita, joita oma teksti saa ihmisissa aikaiseksi. Pitäisi itsekin kommentoida enemmän, vaan kun yleensä ei heti kerkeä sitä tekemään, niin sitten se vain jää.

En minä nyt aivan heti lähde. Pyörittelen kuitenkin ongelmaa puolelta ja toiselta. Perehdyn uuden blogini toimintaan, ennen kuin telakoin vanhan. Enkä lähde salaa, kerron uuden osoitteen, ennen kuin sammutan valot ja panen oven säppiin.

Koska eilisilta oli kiva ja mukava – ykkösluokan seuraa, onnistunutta apetta (jälkiruokana marjapiirakkaa, kyllä toisten kelpaa kun niillä on SÄHKÖuuni, pieni katkerrus), riittävästi juomaa, hyvät jutut, nukkuva kaksi½vuotias (helppo tyyppi! Eikä edes ymmärtänyt pelätä minua!!!) – niin nyt sitten elimistöni päätti, että kärsimys kaunistaa vanhaa raihnaista ruumistani.

Unet jäivät alle viiteen tuntiin. Ei varmaan enempää siitä aiheesta tarvitse jatkaa. Mutta olen ainakin käyttänyt ajan hyödyksi, ensimmäinen pyykkikoneellinen huristelee itseään puhtaaksi naapuritalomme kattopesulassa (pitäisi muuten muistaa ottaa kamera mukaan, kun menen vaihtamaan pyykkejä, aika komeat maisemat, Helsingissä on ruska). Sen lisäksi olen jo leikkinyt vaarallisen Winston-katin kanssa kissanmetsästystä, putsannut herran kakkeliastian, jynssänyt vessan lattian, laittanut tofun marinadiin (juu juu, pesin kädet kunnolla ennen sitä!) ja lukenut yhden blogin.

Pyykkivuoron jälkeen on pakko käydä Prisma-kaupassa. Olen kantanut tänne parisen kuukautta erinäisiä siideri- ja viinipulloja palauttamatta yhtään välillä. Olen juonut kaksi muovipussillista. On siinä onneksi limppari- ja vissypullojakin, ettei tässä aivan alkoholistiksi leimaudu. Muistan yhden ystäväni kertomuksen äidistään, joka yritti tunkea omatkin saunakaljahylsynsä vävykokelaan kassiin, ei itse ilennyt palauttaa niitä kyläkauppaan. Minua ei onneksi huoleta, minä kerta juon, niin sitten huolehdin poiskin. Minä vaan juon ja pissaan, toisten ei tarvitse selittää, lainatakseni yhtä mainosfraasia.

Tytärpuolen kanssa haastelin pikaisesti. Hänkin saattaa poiketa. Syytä olisi, raahasin eilisestä kyläpaikastani kolmet kengät, kaksi paitaa ja yhdet farkut, jotka hyvin todennäköisesti sopivat hänelle. Hakekoon pois tai annan naapurille. Räyh. Ja toivottavasti isänsä hakee tuon prkleen pöydän pois, ennen kuin alan käyttäytyä sen kanssa kuin naapurit viime yönä vieraitaan kohtaan, viskaan sen pihalle. Ja samanlaisen ruminan kanssa.

Minulle selvisi eilen töistä tullessani, ketä en ainakaan äänestä kunnallisvaaleissa. Yhden ehdokasraasun kannattajat ja vaalityöntekijät nimittäin ovat sokeita. Kun ovessani lukee ”Ei mainoksia”, se tarkoittaa ei myös vaalimainoksille niin pitkään, kun ne eivät ole henkilökohtaisesti nimellä minulle tarkoitettuja. Ei tuntunut olevan. Kamppailin pitkään kerronko täällä sen typeriä vaaliavustajia omaavan ehdokkaan nimenkin, mutta jos nyt kuitenkin jättäisin karhunpalveluksen tekemättä.

Onneksi ehdokas ei ollut siitä puolueesta, jota tavallisesti olen äänestänyt eikä myöskään edustanut sitä puoluetta, jonka ehdokasta minun useamman vaalikoneen perusteella pitäisi äänestää. Kyseinen ehdokas onkin yllättäen mies. Minulla kun on ollut tapana äänestää naista. Nyt vain ei tuntunut naisia samanlaiset asiat kiinnostavan aivan siinä määrin kuin minua. Johtuneko siitä, etten ole perheellinen nainen itse. Ei paljon kiinnosta lastenhoitoasiat. Enemmän minua alkaa kiinnostaa terveydenhuollon järjestäminen niin, että itsekin sitä saisin jossain vaiheessa. (Lausumattomaan kysymykseenne: Ei, en äänestä myöskään senioripuoluetta.)

Illalla menen taas kylään. Minusta on tulossa melkoinen kyläluuta. Mutta en edelleenkään näköjään uskaltaudu sellaisiin tilanteisiin, joissa olisi mahdollista tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia. Se kyllä saisi jossain vaiheessa muuttua, että pääsisi edes kuivaharjoittelemaan.

Kun ihminen herää tiettyyn aikaan, pukee, pesee hampaat ja lähtee töihin tietyllä kellonlyömällä, mojottaa julkisissa kulkuvälineissä tiettyä reittiä ja aikataulutusta noudattaen, saapuu töihin suurin piirtein saman aikataulun mukaan joka arkipäivä, ja sitten herää töissä blogipäivityksen ja kahvikupillisen voimin, on äkillinen ja agressiivinen muutos pahasta. Terveisiä vaan VR:lle, että minun päiväni on nyt sitten ihan katollaan.

Kokeilkaas piruuttanne miten pääsette Pohjois-Haagan asemalta Vantaankoskelle. Voin kertoa, että aika huonosti. HKL:n aikatauluneuvontakaan ei osannut sanoa mitään, ehdotti matkustamista Ruskeasuon risteykseen saakka! itse piti päätellä tämäkin asia. Ensin 54:llä Hämeenlinnantien varteen, siellä kävelyä ramppien ali Venälaisen koulun pysäkille ja sitten 453:lla Martinlaaksoon ja taas kävelyä. Ei muuten kiinnostanut. Onneksi satuin törmäämään yhteen työkaveriin ja kolmas tuntematon napattiin vielä taksiasemalta samaan kyytiin. VR on mulle kympin auki.

Yllättäen puolen tunnin aikatauluheitto on sotkenut koko aamupäivän ohjelmani. Sen lisäksi olen vielä juoksennellut palaverista toiseen pää kolmantena jalkana. Nytkin pitäisi taas olla menossa. Jotta se siitä, tästä kirjoituksesta. Toivottavasti teillä menee tänään paremmin. Toistossa on turvaa, rutiinit ovat hyvästä, terveisin nimimerkki ”Ei järkytyksia aamuisin, kiitos.”

Pilkoin eilen parveketomaattini biojäteastiaan. Vielä jäi multa ruukkuun, mietin voisiko siinä kasvattaa vielä ensi kesänä jotain, jos vaihtaisi päällimmäisen kerroksen. Ruukku on nimittäin iso, ja imee multaa melkoisen määrän. Köynnöskrassi saa vielä hetken olla, en raskinut pilkkoa kukkivaa kasvia. Keväällä saamani keltainen tulilatvakin sinnittelee vielä, se teki toiset kukat kesällä. Kai minun vielä pitää se siirtää ihan oikeaan ruukkuun, en voi elävaa kasvia bioroskikseenkaan vääntää.

Kissan kanssakin piti leikkiä. Herra seurasi mielenkiinnolla tomaatintappoprojektiani, oli kovasti mukana ”auttamassa”. Jossain vaiheessa pääsin nostelemaan Winstonia pois tieltä, yllättävän kiltisti hän sen otti, en saanutkaan kynsiä kätösiini. Niinpä palkinnoksi vietimme sitten kunnon kissa ja hiiri sessioin. Uusimpana leluna meillä oli lattiaharja, jota oli ihana purra ja tappaa.

Touhusin sienten kanssa, kasasin ne pienempään kekoon. Kuivukoot rauhassa ennen kuin murskaan ne purkkiin. Tiskasin astiat ja hankasin hellan puhtaaksi. Siinä olikin homma, onneksi olin ostanut karhunkieliä. Minulla on jonkin sortin ”puhdas hella” pakkomielle, revin pelihousuni likaisten uunien ja hellalevyjen kanssa. En kestä kovin kauan katsella roiskeita, joita väistämättä saan hosumisellani aikaiseksi. En kuitenkaan niin paljon kuin Luonnonvoima, hänellä on ilmiömäinen kyky pyörähtää keittiössä ja saada se rasvan ja murusten valtaan.

Ennen kuin huomasinkaan kello oli lähempänä puoltayötä. Senhän tietää mitä siitä seuraa, en saa enää unta. Kokeilin iltapalaa, lämmintä suihkua ja tylsää kirjaa. Loppujen lopuksi vain sammutin valot ja makasin hiljaa tulpat korvissa. Tulpat ovat maailman paras keksintö, en tiedä kestäisinkö Winstonia ilman niitä. Käyttämäni merkki Moldex on osoittautunut erittäin hyvin kissan öisen naukukohtauksen torjunnassa.

Tänä aamuna herra päätti vielä herättää minut puoli kuudelta. Kun ei ääni tehoa, Winston uskaltautui pääni viereen (heräsin jo oikeastaan siihen) ja taputti minua yllättävän hellästi poskeen. Ei kynsiä eikä hampaita. Se tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi ryhtyä pelkäämään karvanaamaa. Mutta nyt olen väsynyt. Verenpaine on varmaan tapissa, silmät seisovat ja ryhti on lysyssä. Luulisi ensi yönä unen tulevan taistelematta. Ei pitäisi ryhtyä enää työpäivän päälle tekemään toista, pitäisi vain rauhoittua ja olla hissukseen.

Ihan hetken aikaa kuvittelin, että esihenkilölle voi puhua kuin ihmiselle, mutta se kohtaus loppui pikaisesti, kun minut palautettiin takaisin ruotuun. Enhän minä raukka edes tiedä, miten vaikeata hänen elämänsä on. En niin, enkä muuten tahdokaan. Voin kyllä sympatiseerata ja empatiseerata, mutta perkele, jos minun pitää kadottaa elämäniloni vain sen takia, että hän on esimiesasemassa ja joutuu roikkumaan kaikki illat puhelimessa Ameriikan ihmeiden kanssa! Hiljaa osaan kyllä olla.

Ikinä ei voi tietää, millaisella päällä töissä ollaan. Ja aina se vaikuttaa aivan kaikkeen. Olenhan minä itsekin tuulella, jos toisellakin, mutta pyrin kyllä työni tekemään niin, ettei muiden tarvitse pelätä puhuttelemistani. Minä puhisen tuntemukseni (hyvät ja pahat) omaan pikku tunnustuslaatikkooni, käännän sille selkäni, koitan käyttäytyä kuin ihmiset konsanaan. Sitten taas kotona saa olla aivan mitä mieltä tykkää, vetää vaikka perseet, jos siltä tuntuu. Ei muuten juurikaan tunnu enää. On se vaan ihanaa, että saa ongelmiaan ratkottua nykyään ilman viinaakin.

En pyri enää turruttamaan itseäni. Toisaalta tuntuu, ettei ole oikeastaan enää turrutettavaakaan. Oikeastaan edes esihenkilön vinkuminen ei haittaa. Ingenting jöör noogonting. Kaikki on vaan ihan hyvin. Jos esihenkilö tykkää viisastella, annetaan sen viisastella. Jos bussit eivät tule ajallaan, ja kauas on pitkä matka, niin mitäs sitten? Aikaahan on. Aina niin pitkään, kun sitä sitten kuolee. Huihai. Mie siis tänään olen ihan hyvällä tuulella, mutta panenpa sen hymyni pyllyyn, ei töissä saa olla kivaakaan. Eikä ihminen viihtyä itsensä kanssa, puhumattakaan töistä. Eihän vaikka?

Muistinpas vihdoinkin tarkistaa pelinjohtajaltamme pelaamamme pelin. Komealtahan se kalskahtaa: The Temple of the Elemental Evil. Eilen meille taas selvisi, että olemme melkoisia kohkaajia, yksi ylipappi olisi kannattanut pitää hengissä, sen lisäksi kaikkia örkkejä ei kannata teilata. Joskus niiden vapaaksi laskemisestakin saa kokemuspisteitä. Pari huonetta jäi yläkerrassa tarkistamatta, kun melskasimme jo seuraavaan kerrokseen. Varmaan vielä edessä on paluu takaisin.

Tein gluteenittomia sämpylöitä tummasta gluteenittomasta jauhoseoksesta. On se vain aivan erilaista sämpylän tekoa, jauho ”jämähtää” huomattavasti nopeammin kuin vehnäjauho.

Gluteenittomat hampurilaissämpylät (16 kpl keskikokoista sämpylää)

6 dl lämmintä vettä

50 g hiivaa

Suolaa maun mukaan

Hunajaa muutama teelusikallinen

Kauraryynejä, seesaminsiemeniä, auringonkukansiemeniä ja pellavansiemeniä

Gluteenitonta jauhoseosta (n. 6 – 7 dl)

½ dl öljyä

Liuota hiiva lämpöiseen veteen, lisää suola ja siemenet sekä hunaja. Sekoita. Ryhdy lisäämään jauhoja vispaten ne nesteen joukkoon. Sitten siirry käsiveivaukseen. Kun taikina jämähtää (tapahtuu yllättäen ja äkkiä), lisää öljy. Veivaa se joukkoon.

Kohota taikina muovin alla, kyllä se vähän nousee, kun aikansa odottelee. Sen jälkeen kumoa taikina leivonta-alustalle, jaa 16 osaan, veivaa pellille sämpylöiksi. Muista, ettei gluteeniton taikina ole yhtä kuohkeaa kuin tavallinen taikina. Taas muovihuppu sämpylöille niskaan, kohota 20 minuuttia. Uuni + 225 C, 15 minuuttia. Käännä paistamisen puolivälissä.

Sämpylöiden ulkonäkö on hailakka, ne eivät ruskistu niin kuin perinteiset vehnäsämpylät. Mutta maku on todella hyvä. Mene tiedä, miten maku kehittyisi seuraavaan päivään, mutta ainakin omatekoisten hampurilaispihvien, cheddarin, vihannesten ja parin erilaisen hampurilaiskastikkeen sekä lohkoperunoiden kanssa todella nautinnollinen kokemus. En jaksanut syödä kuin kaksi hampurilaista. Join tosin lisäksi useamman lasillisen pirtelöä. Naminami, Ameriikka, välillä niin ihanan epäterveellinen maa.

Peli eteni muuten ihan hyvin, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että etenemme hitaammin kuin pelkkään pelaamiseen keskittyvä roolipeliporukka. Meillä kun tahtoo välillä mennä seurusteluksi ja syömiseksi koko hommeli. En kyllä valita, minulla ainakin on kivaa ja mukavaa. Paranemista ja terveisiä sille yhdelle porukan jäsenelle, joka ei eilen päässyt paikalle! Varoituksen sana muille pahasti allergisille, kannattaa ihan oikeasti olla varovainen, kun alkaa natustella lääkekuuria, vaikka miten olisi aikaisemmin samaa lääkettä voinut syödä, anafylaktinen shokki ei ole leikin asia!

Muistatteko, kun viikko sitten harmittelin autokyydin puutetta. Kun metsään teki mieli kauemmas kuin Kehä Ykkösen kupeeseen. Sähköpostiini ilmoittautui ihana ihminen, joka ei sanojensa mukaan tuntenut sieniä, mutta tahtoi metsään. Eikä kuulema pitänyt tapoinaan murhata ja paloitella metsässä juuri tapaamiaan ihmisiä. Minähän otin sanasta naista ja muutaman tunnustelevan viestin jälkeen teimme treffit eiliselle.

Ilmaa piti jännätä koko viikon. Aamullakin vielä satoi, satoi oikein kaatamalla kun hyppäsin autoon ja läksimme huristelemaan kohti Pohjoista Espoota. Vaan siitä se taas iloksi muuttui. Aurinko pilkisteli pilvien välistä, kun työnnyimme metsään. Maasto oli tietysti märkää, mutta sen korvasi happirikas ilma ja uskomaton jumalainen märän metsän tuoksu.

Vanhat metsänkulmat olivat paikallaan. Valitettavasti vain sienet eivät olleet, niitä näkyi todella heikosti. Kävelimme parisen tuntia ympäri, perässäni oli kuulema yhtä helppoa kävellä kuin Nuuksion merkityillä poluilla. Löysimme suppilovahveroita sieltä täältä, juuri sen verran, että tuli hyvä mieli, kun tuli lähteneeksi liikkeelle, mutta edellisinä vuosina paikalla kasvaneisiin huippusaaliisiin oli matkaa niin, että melkein harmitti. Onneksi oli mielenkiintoista ja mukavaa seuraa ja hieno syksyinen ilma.

Metsässä on helppo puhua, sekin tuli todistettua. Siellä vakavatkin asiat saavat keveän muodon, mieli raikastuu. Samalla saa himppasen liikuntaa ja parhaassa tapauksessa jotain täytettä pussin pohjallekin. Aika upea reissu, jälleen kerran, kiitos etenkin aktiiviselle lukijalleni! Mennään pian uudelleen!

Nyt olen sitten paistanut ensimmäiset leipäni kaasu-uunissa. Leivoin pari vuokaleipää, tekaisin lopputaikinasta pizzan. Tutustuin tarkemmin uunin käyttöohjeeseen, kaasu-uunissa tekeleet laitetaankin aina vain alemmas, päin vastoin kuin sähköuunissa. Leivästä tuli kohtuullinen, pohja ruskettui, pinta jäi jälleen vaaleaksi. Pizzan paistamisessa etenkin ärsyttää, kun juusto ei ruskistu.

Käytin hyväksi havaittua/ kerran testattua sipulikeittopussi-leipäohjetta. Seuraavalla kerralla kokeilen jotain muuta. Kieltämättä siinä vaiheessa kun vaivasin taikinaa hiki päässä, mietin, että kyllä sitä pitää olla hullu. Kaupan hyllyt ovat täynnä tuoretta leipää, ja minä onneton vähäpää veivaan taikinaa. Tänä aamuna maistelin leipääni, hyvää ja kosteata. Onneksi laitoin suurimman osan pakkaseen, moinen ei kauan muovipussissa säily.

Tuoretta leipää – onneksi en syönyt enempää kuin tämän yhden valokuvamallileivän

Huomiseksi pitäisi kehittää mukava gluteeniton sämpyläohje, on nimittäin peli-iltapäivä tiedossa. Ruokateemana tällä kertaa hampurilaiset, pirtelöt ja muut amerikan herkut.

Eilen illalla kuuntelin ukkosta. Pari kertaa salamoi lännessä, mutta ei se aivan päälle tullut. En osannut taas mennä nukkumaan. Viime yö meni kääntyillessä, toivottavasti luvassa oleva metsäretki saa minut ensi yönä jo nukkumaan. Alan lievästi sanottuna kyllästyä tähän osa-aikaunettomuuteeni. Voin vain kuvitella, millaista on, kun joka yö saa pyöriä sängyn pohjalla.

Toinen uutukaisista peileistäni todella kummallisesta kuvakulmasta. Vaan on se söpö, kuin koru. (Edit 7.10. Ihmekö, että näytti oudolta, koko kuva oli nurinkurin. Mindmappini vaan on sullo.)

Kriisillä oli tämä testi jo aikaa sitten. Minun piti tehdä se, mutta sitten unohdin. Nyt se tuli vastaan ja kerrankin oikeaan aikaan, kerkesin siirrellä väripalikoita.

Tulos oli 19. Aika hyvä, ottaen huomioon, etten koskaan ole väittänytkään omaavani täydellistä värisilmää. Päin vastoin olen aina sanonut, ettei edes visuaalinen viestintä tehoa minuun niin hyvin kuin luettu tai kerrottu.

Kuinkas teillä muilla menee?

Hän liikkui hiljaa rappukäytävässä. Korkean talon porrastila humisi kuin tuulitunneli. Suurin osa asukkaista oli töissä, mutta joidenkin ovien takaa kuului elämisen ääniä. Tuota ei kannattaisi kokeilla, ovessa oli suurikokoisen koiran tarrakuva ”Täällä vartioin minä!”. Toisen oven takaa taas kuului musiikkia, tupakansavu tulvi rappuun, eilinen ilta jatkui aamuun. Tuolta taas kuului lasten itku, taisivat olla jostain kauempaa, nimestä päätellen.

Mutta tuossa se oli, hiljainen ovi, sopivasti toisessa kerroksessa, karkuunkin pääsi nopeasti, mutta kuitenkin oli suojassa, jos joku sattui saapumaan taloon. Hetken odotus, hän soitti ovikelloa, odotti toisen hetken, mitään ei kuulunut. Ovikellokaan ei tosin soinut.

Hermostuneena hän kumartui oven eteen polvilleen, kaivoi esiin pitkän siiman, jonka päässä oli prikka. Hän avasi postilaatikon ja oli säikähtää kuoliaaksi, kun oven takaa kuului vieno ”Nauuuhhh!” Kissa, siellä oli kissa sisällä. Hän hymyily, yhdestä kissasta nyt ei juuri mitään haittaa olisi, suloisia ja arkoja olentojahan ne olivat. Postilaatikko auki ja siimaa sisään. Hän kuuli, kun kissa tepasteli oven takana, pomppi sitä vasten. Arveltuaan, ettei se ensimmäinen kerta ollut, jatkoi varas lenkin ujuttamista, naapurit olivat taatusti jo tottuneet kovaääniseen karvaläjään.

Postilaatikon raosta humahti lämmintä ilmaa, kissa oli saanut välioven auki. Varas vilkaisi sisälle, punainen, oranssit silmät, aika suuri, mutta vaarattoman näköinen. Sitä paitsi siima oli jo melkein lukon ympärillä. Vielä yksi yritys...

- AAAARRRRHHHHHGGGGGGGHHH! Perkeleen elukka!

Varas vetäisi reitetyn kätensä postilaatikosta, samalla raapien itse kättään lisää luukun teräviin reunoihin. Sormet olivat kuin siivilät, murtautumisväline oli tipahtanut hänen käsistään sisälle. Jumalauta, mikä tappajakissa, pitikö tässä lähteä hakemaan jäykkäkouristusrokotusta. Varkaan sormista tihkui verta, haavat olivat pieniä, syviä ja kipeitä.

***

Minä vain pohdin mitä tapahtuisi sille murtovarkaalle nyt, kun Winston on talossa. Nimittäin tänä aamuna vältin täpärästi suuremman vahingon. Kissa vaaniutui ympäriinsä kun puin vaatteita päälleni, teki valehyökkäyksiä ja spurtteja. Kun ryhdyin nostamaan laukkua lattialta, kättäni kohti syöksyi punainen paksu salama. Kissa yritti päästä käteen kiinni. Onneksi sain laukun väliin, vain toiseen kämmenselkään ilmestyi kaksi pistettä. Nekin ovat riittävän kipeät. Se eläin on vaarallinen, kun sille päälle sattuu.

Tervetuloa vaan nistit ja muut pörhöt kokeilemaan pärjäättekö seitsenkiloiselle punaiselle paholaiselle!

Ei mitään sanottavaa. Ei edes viehättävästä vesisateesta. Tässä piti olla tänään kuvia sisustuksesta, kissasta, parvekemaisemista, mutta kun ei huvittanut kuvailla. Saatikka purkaa kuvia koneelle. Ei vain iske, ei tänään.

Olen viime aikoina lueskellut useampia blogeja, joissa ei mene hyvin. Ahdistaa ihmisten puolesta. Ei tule mieleen mitään hyviä neuvoja, ei edes lohdutuksen sanaa. Tulee niin mieleen se hetki, kun itse oli ankeuden alhossa. Ei silloin enää jaksanut lukea yhtään hyvää tarkoittavaa viestiä, jonka alitajunta otti vittuiluna tietenkin. Jotta jos nuo pystyvät ajattelemaan näin, miksi en minä, sitä ne tahtovat kuitenkin sanoa. Niin kuin tila olisi jotenkin hoidettavissa nopeasti, vaan kun ei ole. Sen tiedän.

Kun olisi konkreettisia auttamiskeinoja. Esimerkiksi supervoimia. Kävisi keräämässä hankalat ihmiset pois tältä pallolta, veisi ne jonnekin asuttamattomalle planeetalle keskenään riehumaan. Jos olisi rahaa, tunkisi sitä kaikkialle. Ruokkisi ja vaatettaisi, maksaisi laskut, nostaisi jaloilleen. Taputtaisi päähän, silittäisi poskea, ottaisi ja halaisi. Hankkisi ammattiapua, kun omat sanat eivät riitä

Vaan mitään en voi, pyyhkäistä vaan sen tipan silmäkulmastaan, haukkua itsensä hentomieliseksi ja sitten hyvässä järjestyksessä siirtyä työasioihin. Paska, mikä maailma!

Helsingin Sanomat uutisoi vaihteeksi hyvänmielen uutisen, pienihän se juttu oli, mutta sai hyvälle tuulelle. Amerikoissa setä McCarthy oli vieraillut slummeissa ja törmännyt onnettomiin rakennelmiin, joita ihmiset käyttivät asumiseen. Hänellä alkoi päässä hurisemaan, ja kohta oli konttikodin demoversio valmiina. Hintaa vain eur 5.500, dollareissa usd 8.000.

Minäkin tahdon tuollaisen, vaikka kesämökiksi. Voisin maalata sen sievän punaiseksi ja lisätä vähän lämmitystä. Sitä olisi helppo rekka-autolla liikutella paikasta toiseen, jos kyllästyisi maisemiin tai naapureihin. Esihenkilölleni voisin hankkia toisen työpaikan takapihalle. Hän kun viettää matkustuskiellon aikaan iltansa toimistolla puhelimessa. Olisi edes jonkinlainen kodinomainen olosuhde lähellä. Suomalaiseen versioon joku viisas tietysti tahtoisi saunan, minulle riittäisi pihalle sellainen lämmitettävä tynnyrikylpy.

Peilit ovat seinässä. Olipa outo tunne nähdä itsensä ja vaatekertansa tänä aamuna. Tähän saakka olen pöristellyt aina töihin saakka ja vilkaissut kokonaisuutta vasta hissin peilistä. Saattaa auttaa ylilyöntipukeutumisasioissa. Sitäkin kun on välillä tapahtunut. Mutta kumma tunne, ihan kuin olisin muuttunut näkyväksi. Kun ei ole katsellut itseään peilistä lähes vuoteen, on tullut sellainen ihmeellinen näkymättömyyden tunne. Eihän kukaan muukaan voi minua nähdä, kun en itse näe. Mutta nyt näyn, se ei välttämättä aina vain ole niin iloinen asia.

Huomenta täältä häilyväisten ja oikullisten olentojen osastolta!

Nyt kuulkaas menee niin hyvin, että ihan hävettää. Minut vietiin eilen Ikeaan tekemään 45 minuutin tehoisku. Olimme perillä 20:15, ulkona kaupasta 21:10, varsinaiseen ostosteluun aikaa oli kolme varttia. Ja minä tyttöhän tuhlasin, kaksi leipävuokaa (terveisiä vaan Mukkelismakkeliksen kaasu-uunikeittiöön, aion ryhtyä tekemään kokeita tieteen nimissä), seinälamppu, palapeili ja toinen sellainen aurinkopeili, otan joskus kuvan, kunhan se on seinässä, ihanan iso (100x180) kylpypyyhe ja tarraharja. Ainoa mitä en löytänyt siinä hässäkässä, oli pöydällä pidettävä silityslauta. Kai minun perkuna on sitten ostettava sellainen kokoontaitettava, vaikken ymmärräkään minne saan sen mahtumaan.

Kai minun olisi vihdoin etsittävä myös verkkokomeroni. Huomenna tulee yksivuotismuuttopäivä. Ne onnettomat tavarat ovat vuodessa siinneet nurkissani niin, että tila alkaa loppua. Ja vuosi sitten ihmettelin, mitä teen kaikella kaappitilalla. Elintaso nousee. Voi hävytön. Ei voi kuin kiitellä itseään, ettei ainakaan kaikkea ole ostettu uutena, vaan olen saanut suuren osan toisten käytettyä tavaraa. Ja hyvin kelpaa, paremmin! Oikeastaan asuntoni on aivan minun näköiseni.

Minoon niin onnellinen! Mulla on kaikki aivan uskomattoman hyvin! Voi riemua! Oma koti, ovi, jonka saa lukita takanaan, eikä kukaan pelottele, säikyttele, ahdista, häiritse, kiusaa. Mutta kuten kaikki tiedämme, ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, odottakaa vain, huomenna kaikki on taas huonosti. Mutta nyt nautin, voi kun vielä olisin saanut jäädä kotiin nauttimaan. (Sitä paitsi ne täyttyvät kaapit eivät olisi läheskään niin täynnä, jos järjestelisin ne kunnolla...)

Joskus lukiossa luin latinaa. Nykyään en muista siitä muuta kuin joutavia sananlaskuja ja sanontoja. Jos tahdotte brassailla, niin tässäpä niitä teillekin. Tänä aamuna esimerkiksi ”riitelin” esihenkilöni kanssa, onko ”kertaus on opintojen äiti” sanonnassa verbi lopussa vai keskellä. Minun mielestäni lopussa, hänen versiossaan keskellä. Molemmat ovat oikein. Prkl. Olisi ollut niin hienoa olla heti aamusta oikeassa.

Siihen asti syksy on ihan ookoo, kun valoa riittää aamuisin. Sitten tulee ahdistus, kun joutuu rämpimään pimeässä töihin. Tänä aamuna se alkoi. Aurinko nousee vasta joskus Malminkartanon kohdalla. Tätä kestää taas jonnekin maaliskuuhun saakka. Pimeä vuodenaika. Ihan vähän ahdistaa, joulun aikaan ahdistaa vielä enemmän, sitten on jo kolmen aikaan pimeätä.

Eilinen metsäkeikkakaan ei tuottanut varsinaisesti toivottua tulosta. Pitäisi mennä kauemmas, jos tahtoo suppilovahveroita. Niitä ei näissä aivan Helsingin lähimetsissä ole. Muutkin sienet alkavat alueelta loppua. Nyt löytyi vain ruokasienet ja muutama suolasieni. Mutta toisaalta metsässä liikkuminen itsessään on niin palkitsevaa, että mietimme sieniseuramme toiminta-ajatuksen laajentamista talvisiin metsäkävelyihin. Siellä kun nyt vain on niin kaunista, ihanaa ja hyvä tuoksu.

Pitäisi olla joku ystävä, jolla on auto. Sen lisäksi se kaveri saisi vielä tykätä sellaisista parin kolmen tunnin kävelyreissuista metsässä. Ja saisi tykätä vielä meistäkin. Ei taida aivan lähipiirissä sellaista olla. Luonnonvoimalla on auto, mutta kun hän tekee töitä ja nukkuu päivisin. Sitä paitsi ehkä kuitenkin on parempi, etten seurustele hänen kanssaan kovin taajaan. Ettei vain herää vääriä mielikuvia.

Koska sienestyskaverini sai ärhäkän oksennustaudin, sienireissusta ei eilen tullut mitään. Tympiintyneenä eksyin tekemään ostoskierroksen Prismassa, siellä kun olivat jotkin halvennuspäivät. Mukaan tarttunut vyö tosin oli täyshintainen, eikä Eoin Colferin Siipimiehestäkään saanut kuin muutaman euron alennuksen. Toinen oli tarpeellinen, toinen pakkomielle, on varmaan selvää kumpi on kumpi.

Kotona katselin jääkaappiin, totesin, ettei siideri huuda minulle laisinkaan. Tein tofukookoskastikkeen, kurpitsansiemenöljy toi tofupaloihin pähkinäisen maun (enemmänkin olisi voinut olla), mutta vaikeutti paistamista. Kurpitsaöljyn palamispiste on alhaisempi kuin rypsiöljyn, paistokseni räiski kuumaa rasvaa ympärilleen. Sitten onneton vielä sain jätettyä riisin raa´aksi. Ihan vähän, mutta silti. En ymmärrä, mitä tapahtui. Pitää olla seuraavalla kerralla tarkempi kellonajan ja kannen kanssa.

Olen pikkuhiljaa pääsemässä kiinni lukemiseen. Uskallan uppoutua kirjan maailmaan. Joka kerta kun törmään hyvään kirjaan, ryhdyn vain jo etukäteen harmittelemaan sen loppumista. Osa minusta tahtoisi sisään jäädäkseen. Ei tämä elämä nyt niin hieno paikka ole, etteikö täältä johonkin parempaankin joutaisi. Sekin pelottaa, että toimialaani tulee vaikuttamaan USA:n taloustilanne, amerikkalainen emomme saattaa vaikka antaa irtisanomisohjeita, jotka koskevat minuakin. Lasken montako kuukautta tarvitsisin, että kerkeän saada itseni edes suurinpiirtein pinnalle. Nimittäin nyt jos jäisin työttömäksi, menisivät luottotiedot. Minulla ei olisi minkään valtakunnan mahdollisuutta maksaa velkojani.

Voihan se olla, että työttömyyttäkin vielä pääsee kokeilemaan. Hengen harrastuksille se tekisi hyvää. Sitten viimeistään minulla olisi aikaa. Näen sen kieltämättä mahdollisuutena, mutta, helkkari, ei aivan vielä. Jos vaikka saisin puolisen vuotta olla vielä töissä, saattaisin selvitä. Sen lisäksi minun on tiivistettävä toisen työpaikan etsintöjä. Mikään ala ei ole turvassa lopullisesti, mutta kun pääsisi edes johonkin suomalaiseen firmaan töihin, niin voisi ylläpitää kuvitelmaa, että vain suomalainen ja eurooppalainen talouskehitys vaikuttavat. Sitä paitsi olen kurkkuani myöten täynnä amerikkalaista työmentaliteettia. Enkä nyt jaksa edes aloittaa.

Kolme vuotta sitten korkkasin tämän blogin. Kituutellaan nyt sitten eteen päin. Yritetään yhdessä vielä. Mutta juhlitaan sitten, kun on juhlaan aihetta. Nyt kaikki muu paitsi purjehtiminen/ sienestäminen/ puutarhanhoito/ muu, mikä? on turhaa. Minun kohdallani se on uni. Tarvitsen lisää. Sir Winston joutuu pian keskitysleirin ruokavaliolle, ellei ymmärrä, että kukat eivät kuulu hänen hoitovastuunsa piiriin.

Eilen ostin ompelukoneen. Sitä olen kaivannut jo useamman vuoden. Sain Prismasta halvalla perus-Evan, vain eur 89, siinä on siksak, suora tikki ja peruutus. Mitä muuta ihminen tarvitsee, jos ei mitään kirjoneulehdintaa aio harkitakaan, vain lahkeiden pidentelyä, vaatteiden paikkausta, verhojen alareunojen ompelua.

Josko nyt olisi riittävän rauhallista kallistaa päänsä tyynyyn?

...minä itse nimittäin. Todennäköisesti äsköisellä teollani tiputin pois kaikki ne lukijat, jotka eivät käytä blogilistaa. Vaihdoin Saduista ja Tarinoista osastolle Sutta ja Sekundaa. Eli muokkasin lähes kolmen vuoden brändinrakentamisen jälkeen blogini nimeä. Seuraavaksi perustan kokonaan uuden blogin.

Vaan kun pakko oli. En jaksa enää hakusanaa "sat*uja lapsille", harhaanjohtava, nämä ovat tarinoita aikuisille. Niin notta. Kai tässä elämässä muutenkin minut löytää. Tai sitten vain rakennan "asiakaskuntani" uusiksi.

Bloginimen vaihtamisen lisäksi olen myös sulattanut jääkaapin ja juonut sen pakastinlokerossa olleen viinapullon. Siinä teille satu. Räyh. Eikö olekin jännää?

Itävallassa on maakunta nimeltä Styyria, rajanaapureina Unkari ja Slovakia. Siellä jossain pienessä kyläsessä lähellä alueen pääkaupunkia Grazia asustelee salainen agenttini. Tuttavuutta on kestänyt niin pitkään, että agenttini on kerennyt käymään Suomessa useampaan otteeseen, itse en vielä kertaakaan ole päässyt Itävaltaan.

Salainen Suomea (suomalaisia ja suomalaista heviä, outo ötökkä) suunnattomasti rakastava agentti tuo mukanaan paikallisia herkkuja, Schilcher ja kurpitsansiemenöljy ovat tulleet tutuiksi. Rutikuiva rosee ei nyt aivan punaviineihin rakastuneelle ihmiselle mitään suurensuurta herkkua ole, mutta kurpisansiemenöljy taas on. Pähkinäinen, tummaa vihreätä öljyä täynnä oleva pullo on kuin taivaan lahja suomalaiseen ruokavalioon. Maukasta ja silmittömän terveellistä.

Sain parisen viikkoa sitten kuhmuisen, mutta ehjän lähetyksen. Postikaan ei saa rikottua puolen litran kanisteria Hamlitschin kurpitsansiemenöljyä. Salaatteihinhan öljy sopii kuin nenä päähän, mausteeksi mihin tahansa. Tänään tein tieteen nimissä uuden testin, kokeilen mitä tapahtuu tofulle, kun se marinoidaan kurpitsansiemenöljyn, rypsiöljyn ja mausteiden sekoituksessa. Tuloksia tarjolla myöhemmin viikonloppuna. Nyt menen takaisin keittiöön dippaamaan leipää öljyyn. Tuoksu on huumaava, maku mahtava. Suosittelen, jos siellä päin vierailette (saa sitä Suomestakin, mutta aivan käsittämättömään sikahintaan).