Koska olen jälleen ”hilpeä” oma itseni, lakkaan pyörimästä itsesäälissä. Kai se on lusittava tämäkin elämä. Ei kai tässä muutakaan voi. Jos on lusikalla annettu, ei toinne kauhalla vaatia.

Kynä- ja karkkipäivillä ei ollut mitään uutta eikä ihmeellistä. Taisin tosin keksiä esi-ihmeelleni ameriikan maalle lähetettävän joululahjan. Juma, olen minäkin ammatin valinnut, hankkia nyt lahjoja täysin tuntemattomille ihmisille toisen puolesta! Se on sitten joulu-sana mainittu, johan tuo oli aikakin. Toissa päivänä valkkasin firmalle joulukorttia nimittäin.

Omaa jouluani odottelen kerrankin rauhallisissa merkeissä. Vielä kun sain verokarhulta terveiset, että olen säästänyt itselleni pienoisen joulubonuksen, niin saan ainakin kattilat täyteen herkkuruokaa. (Jope Ruonansuun äänellä: viinaa...) Kauas on kuitenkin pitkä matka, kolme kuukautta ja kolmisen viikkoa.

Eteen päin, sanoi mummo lumessa.

Ajatukset pomppivat kuin aropupuset. Pari hyvää vaihtoehtohommaa löytyi, mutta kirottu kiire kun on loman jälkeen, en meinaa keretä keskittyä edes hakemusten tekemiseen. Mineen ymmärrä. Jos olen näin korvaamaton, miksi sitä ei huomioida esimerkiksi palkassa? Sekin kun pehmentäisi ainakin hetkeksi tätä poistumisen kutkaa.

Henkilökohtaisessa elämässäni olen myös onnistunut sullomaan jokaisen illan tällä viikolla täyteen jotain ylimääräistä ohjelmaa (paitsi eilen nukuin). Voi viisasten kirja. Minä kuulkaa kirjoittelen sitten joskus kun minulla on aikaa. Nyt ei ole. Prkl. (Jos olisi, voisin kirjoittaa vaikka runon, ihastella Malminkartanon uusittua rautatieasemaa, edelleen kaivaten tosin graffiteja, tahtoa sieneen uudelleen, pohdiskella eroa, siitä kun on melkein vuosi, miettiä milloin kerkeän etsiskelemään varastokoppiani – joo, kohta olen vuoden asunut, enkä vielä ole sitä tarvinnut, avainkin olisi.)

Mutta minäpä harrastan työpaniikkia. Pomp pomp pomp.

Mielettömän sekopäisen päivän sitten järjestin itselleni ennen lomaa. Kaksi isoa kokousta. Eipä tässä oikeastaan muuta kuin ryhdyn kehittelemään paniikkia kerkeänkö junaan yleensä ottaen laisinkaan.

Jepjep. Hyvä minä.

Lähityöskentelypiirissäni on henkilö, joka on aina oikeassa. Hän ei erehdy. Silloin kun hän joutuu myöntämään, ettei hänen mielipiteensä ehkä se ainoa oikea ollutkaan, se johtuu vain meistä muista, kun emme ole kertoneet kaikkia yksityiskohtia. Hänen erehtymisensä on oikeastaan meidän syytämme.

Sen lisäksi on kaksi tapaa tehdä asiat; hänen tapansa, oikea tapa, ja väärä tapa, meidän muiden tapamme. Oli sitten kyse lastenkasvatuksesta, siivouksesta, nurmikonlaitosta, ruuan tekemisestä, autoilusta. Varmaan saatte jo aivan riittävän kuvan. Kyseinen henkilö tietää paljon, on kovin sivistynytkin, mutta hän on unohtanut sydämensivistyksestään yhden osion. Kukaan ei pidä nolatuksi joutumisesta julkisesti. Hän on unohtanut, että ei ole vain yhtä oikeata tapaa elää elämäänsä, vaikka se hänelle sattuukin sopimaan. Sen lisäksi hän on unohtanut, miten esitetään poikkeava mielipide siten, ettei se kuulosta jumalan tuomiolta, kannattaisiko kokeilla kysymysmuotoa joskus? Tuo pehmeyttä asian esittämiseen, jumalansanaankin.

Sen lisäksi henkilöllä on käsittämätön homofobia. Jos milloin mahdollista hän viittaa kollegoidensa toimiin huumorin varjolla, ettei nyt vain kyseessä olisi homosteleva teko. Herrajumala, että mie meinaan menettää hermoni, anteeksi nyt vaan tämä ranskan puhuminen. Jos olisin mies, ryhtyisin piruuttani käyttäytymään siten, ettei hän voisi olla aivan varma olenko homo vai en. Olen diagnosoinut henkilön olevan homofobinen siinä määrin, että hän on todennäköisesti itse ainakin biseksuaali. Ei vain vallankahvassa konservatiivisena perhekeskeisenä henkilönä uskalla edes ajatella, että joku panisi häntä pyllyyn, ja sitten kieltää sen kaikilta. Tai ainakin tahtoo saattaa sen naurunalaiseksi toiminnaksi. Mitenkähän saisin opetettua hänen puolisolleen pari vinkkiä? Ei pitäisi heteromiehen olla niin rajoittunut, tiedä mistä kaikesta jää paitsi.

Eiköhän tämä riitä tälle aamulle? Tällaista kolumnia ei taitaisi missään lehdessä saada julki? ;-D

Ärsyttää. Ripuli jatkuu, töissä on kiire. Olisin mieluustin nukkunut vielä toisen mokoman lisää. Siinäpä tärkeimmät. Seuraavalla lomalla juon joka päivä pullollisen viinaa, en matkusta minnekään enkä myöskään lepää, jospa olisi mukavampaa tulla töihin lepäämään. Terveenä.

Ei jumalauta tämä ole valkoihoisen hommaa.

Kun jaksaisin edes kertoa, miten ihmismieltä eilen töissä järkytettiin, vaan kun en enää tahdo puida koko asiaa. Sanotaanko näin, että esihenkilöni mielestä ”kiristän” tunteja firmalta. Onneksi on olemassa TES. Ja siitä huolimatta firma voitti. En jaksa tapella. Minun on ihan aikuisten oikeasti saatava toinen työpaikka. Mikä siinä on, että kun huonosta puolisosta pääsi, huono esimies nostaa päätään? Vai oliko niin, että esimies on jo ollut pidempään aivan pasha, mutta en vain ole huomannut asiaa, kun taistelin eroa itselleni?

Kotona onneksi sain märistä asiasta ottoveljelle. Sen jälkeen menimme molemmat makuulle jo kahdeksan maissa. Ruoka ei maistunut kummallekaan. Itse näin painajaisia useampaan otteeseen, mutta näinpähän vain siitäkin yöstä selvisin.

Pitäisi päästä pidemmäksi aikaa pois töistä. Saisi vähän perspektiiviä omaan elämäänsä. Suomeksi odotan lomaa kiihkeästi. Saan odotella vielä parisen viikkoa, ennen kuin ensimmäinen rupeama koittaa. Tekisi melkein mieli jumittua kotiin, sulkea puhelin ja olla aivan hiljaa.

Sain roudattua vieraat toimistolle, nyt kun vielä saisi ne pois käsistään. Nyt en enää jaksaisi olla seurallinen, minusta ei vain eläissäni olisi markkinointi- tai myyntityöhön. Siinä pitää ihan oikeasti pitää ihmisistä tai ainakin jaksaa niiden kanssa.

Työt kaatuvat niskaan, sekään tosin ei ole mikään uutinen. Paljon purkamatonta pikkusälää, kiireellisiä toimeksiantoja, äkäinen esihenkilö. Mitä muuta ihminen voi vaatia? Olisi niin ihanaa vain mennä kotiin ja olla hiljaa, maata kuin kampela sängyssä, silmät toisella puolella päätä ja ihan litteänä.

Olen rampa. Teloin itseni tavarankantotouhuissa sunnuntaina, ajelin täysillä kuljetuskärryillä ensin reiteeni ja sitten nilkkani päälle. Jipii. Ei nyt kuitenkaan lääkäriin tarvinnut lähteä, mutta kylmä-koho-kompressio olisi ollut nilkkaan paikallaan.

Hyvin olen syönyt jo nyt. Kokoukset ovat yleensä suurta syömisen juhlaa. Eilen illalla natustimme tex mex buffetin, aamulla yritin sievistellä aamupalapöydässä, mutta kokkeli sai minut riehaantumaan. En vain voi vastustaa munakokkelia. Lounaalla tomaattikohokas (onneksi edes pieni) ja strutsiwokkia. Illalla Nikolai II:n valtaannousun kunniaksi tarjottu illallinen kylttilänvalossa.

Tähän voisi vaikka tottua.

Sitten ne huonot uutiset: ihmiset vaihtavat saapumis- ja lähtöaikojaan. Yksi sairastui, toiselta (viimeisen päivän kouluttajalta) peruttiin lennot, eikä hän pääse paikalle laisinkaan. Esihenkilö on puhelimessa herttainen oma itsensä, arvaahan sen, kun itseään kiristavät säästötavoitteet. Sitä paitsi hän kun ei ymmärrä ihmistä, joka ei saa internetyhteyttä toimimaan välittömästi. Minä taas olen tunnetusti aivan käsittämätön tumpelo, joka ei osaa tehdä it-asioille muuta kuin nostaa käpälänsä pystyyn.

Tähän kai olen jo tottunut.

Varmaan pitää lopettaa tämä raapustelu, ryhtyä hymyilemään taas kaikilla hampeilla, sanoa ensin ei kaikkeen, sitten katsoa mitä voi toteuttaa. Usein tuntuu, että olen virallinen paha poliisi. Saisi edes välillä olla hyvis. Edes kerran. Kumpi muuten on paha poliisi, se joka osaa lukea, vai se joka osaa kirjoittaa?

Pahisteluun en totu varmaan ikinä. Minusta olisi kivointa olla mukava. Mutta ehkä sitten vapaa-aikana voi enemmän toteuttaa sitä hyvis-puolta.

Arvasin, että ryhdyn aamusta näkemään työunia. Niinhän siinä kävi. Onneksi tekemistä riittää sekä kotona että töissä. Onneksi sain yhden kollegan houkuteltua mukaani, ei tarvitse aivan yksin huoltaa laumaa. Tai oikeastaan hän saa toimia viihdytysjoukkona sillä välin, kun rakentelen kokoustilan tarvikearsenaalin kohdalleen.

Kaikki on kunnossa, kuten muidenkin kokousten alussa, mutta kertaakaan en ole vielä päässyt yllätyksettä. Silti vähän jänskättää. Aina tapahtuu jotain odottamatonta, joka vaatii nopeita toimia, muutoksia tai uudelleensuunnittelua. Ihme olisi, jos niin ei nytkin tapahtuisi.

Esihenkilön kanssa jäi sopimatta sunnuntaityökorvaus. Itse taidan ehdottaa hänelle, että saisin sen vapaana. Esimerkiksi vaikka ensi viikonloppun voisin pidentää kolmeen päivää. Kotona on niin kiva olla, miihuloida olopöksyissä ja risaisissa paidoissa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minua on saada poistumaan kotoani.

Mutta turha miettiä niin kaukaisia asioita vielä, ensin on hoidettava kokous alta pois.

En nyt muista, olenko koskaan kertonut, että nykyinen ammattini on jo toinen elämässäni. Sellainen siis, johon on oikein kouluttauduttu. Kymmenkunta vuotta toimin kunnallisena nuorisotörmäilijänä, teini-ikäisten kanssa nuorisotaloilla, lasten leireillä, iltapäiväkerhoissa, diskoissa, valistustilaisuuksissa, erityisnuorisotyössä ja sovittelussa. Kyllästyin työstä saatavaan korvaukseen, en itse työhön. Nuoret ovat ihanaa sakkia, avoimia ja rehellisiä, palautetta tulee.

Silloisessa työssäni sain käyttää kädentaitoja. Askartelimmepaskartelimme taajaan ja paljon pikku toukopoukojen kanssa. Minussa siis piilee näpertelijä. Nykyisessä työssäni siitä on ollut hyötyä lähinnä kattausten suunnittelussa, juhlakoristelujen tai onnittelukorttien tekemisessä. Ja nyt pääsen taas askartelemaan! Tekaisen loppuviikosta viitisenkymmentä rintakoristetta lanseerausdinnerille. Samalla hankin pöytäkoristeet, mutta ne saan veivattua paikalleen vasta kokouspaikalla.

Ihaninta tässä nykyisessä askartelutouhussa on se, että ei ole väliä mitä mikäkin maksaa. Yksityisissä firmoissa kun ei moisiin "pikkuasiohin" tarvitse kiinnittää huomiota. Kunnallisella puolella aina piti etsiä halvinta ja tylsintä, nyt saa ottaa sellaista tilpehööriä kuin itse vain kehtaa, kunhan lopputulos on hieno. Arvatkaas vain kun tein ryöstöretken Sinooperiin, vähänkö alkoivat pikkukätöseni kutista. Siellä oli vaikka mitä! Niistä voisi tehdä vaikka mitä! Miksei sellaisia silloin ollut, kun minä niitä oikeasti tarvitsin?

Minua vähän pelottaa. Tulikohan annettua pirulle pikkusormi? Vieköhän se nyt koko kätösen? Sain sinne nimittäin alennuskortinkin. Jos alan lahjoittelemaan omituisia itsetehtyjä koristeita, kransseja, itsemaalattuja pikkutavaroita, silkkimaalattuja patalappuja, huiveja tai muuta, olkaa ystävällisiä, tarjotkaa litsaria ja viekää hoitoon.

Verenpaine pomppasi tappiin heti aamusta. Olin onnistunut mokaamaan esihenkilöni majoituksen ameriikan maalla. En muistanut muuttaa varausta, kun muutin lentojen päivämäärää. Ihan kuin hän nauttisi siitä, kun teen virheen. Kuulen vain huonoista tai pieleen menneistä asioista. Vaan kuten sanottu, kissa se kiitoksella elää. Ei nyt kuitenkaan aina tarvitsisi kauhakuormaajalla vetää päin pläsiä, jos on helposti korjattavissa oleva virhe.

Eilen osoitin käsittämätöntä itsehillintää junassa kotimatkalla. Viereisellä penkkirivillä istuva herra hankasi kuraisia kenkiään vastapäiseen junanpenkkiin. Siihen sitten on kiva istahtaa vaaleine vaatteinensa. Haistoin onneksi, että herra oli muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut, en sanonut sanakaan, tuijotin vain pöyristyneenä. Hyvänen aika, että ihmiset ihan aikuisten oikeasti ovat hirviöitä. Mutta olin hiljaa, humalaisten kanssa en ryhdy minkään valtakunnan keskusteluun, siitä ei hyvä seuraa.

Samaisen hirviörodun edustaja oli myös käynyt naapuritalon hississä. Lattialta löytyivät tyhjä savukerasia ja uuden muovit. Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi pitää tuhota, rikkoa ja sotkea? Ovatko kaikkien äidit ja isit siivonneet lapsukaistensa jäljet opettamatta mitään edes omien jälkien siivoamisesta? Noukin roskat roskiin, tietenkin, mutta kyllä muiden jälkien siivoaminen v*tuttaa.

Nyt taidan ymmärtää myös esihenkilöäni. Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve päästä sanomaan. Minullakin olisi ollut. Ensimmäiselle en vain uskaltanut ja toista ei näkynyt. Niinpä sitten tuhisen internetissä. Esi-ihmeeni ei kuitenkaan vielä laita jakeluun koko taloa, vaan laittaa viestin vain minulle. Pitäisi olla tyytyväinen. Niinhän?

Esihenkilön esihenkilö tuli kylään. Kaikki on kuulema huonosti. Minä alan tottua tähän, että tein niin tai näin, niin jännästi menee kaikki vinoon. Olen tämän kupletin virallinen paha. Minulle jopa maksetaan siitä. Kuriositeettinä kerrottakoon, että tällä kertaa en osannut korjata intranetissämme piileskelevää linux-pohjaista vierailijatunnusten tekoohjelmaa. Paha minä. Joudun odottamaan it-henkilön saapumista paikalle.

Jos ei naurattaisi, saattaisi itkettää. Tiesittehän mistä sana hysteria tulee?

Sitten pieni kasvukertomus. Kuvallinen. Krassit ja haisuliherneet sen kuin kasvavat.

Ottoveljen ottama kuva.

Ihan mahdotonta taas tämä töihin keskittyminen. Etsin ruokaohjeita ja haaveilen toisesta työpaikasta. Ei nyt juuri vähempää voisi kiinnostaa kuttumaisten ulkomaan ihmeiden vaatimukset, toiveet ja halut kuun vaihteessa olevan kokouksen kanssa. Etenkin kun ne tuntuvat olevan koko lössi jokseensakin hankalia ihmisiä. Ylimääräiset palvelukset ovat hankalia.

Mutta kai tämä tästä vielä. Otan itseäni niskasta kiinni ja ryhdyn tilailemaan vaikka lounaita, päivällisiä ja oheisohjelmia. Mieluummin kyllä miettisin vaikka juhannuspäivän tarjoomusten reseptejä. Tahdon tehdä gluteenitonta mutakakkua. Ja mansikoita, marinoituina tai ilman marinadia. Sen lisäksi pitää taas poiketa Wotkinilla kylässä. Maggaraa... (tähän voitte kuvitella kuolavanan roikkumaan toiseen suupieleeni).

Inhottaa odottaa puhelimen soimista. Etenkin kun tiedän, että se kuitenkin soi juuri silloin kun olen aloittanut yhden tärkeän kokouksen. Sitten joudun kuuntelemaan esihenkilöni kuttuilua kokouksen aikana vastatuista puhelimista. Itse tekee sitä samaa "nyt minun on kyllä aivan pakko vastata tähän puheluun", mutta eihän se tietenkään meitä maanmatosia moinen koske.

Entäs jos vain karkaisi? Jättäisi tietokoneen auki ja tämän fileen auki? Saisivat lukea jännittävän elämäni viime vuosien vaiheet. Ei varmaan tarvitsisi enää takaisin tulla. En uskalla kuitenkaan. Pöh.

Sen lisäksi, että aivoni ovat pakkautuneet täyteen nuhaeritteitä, naamani on palanut (laivareissulla istuin kannella, enkä huomannut palavani, kun tuuli ravakkaan) ja heinäkuisen kokouksen järjestelyt ovat levällään kuin Jokisen eväät, minulla menee ihan hyvin. Edelleen.

Puhelin on latauksessa ja aion kantaa sitä mukanani jopa eriöön. Odotan kiihkeästi sen soimista. Toivottavasti ei hotelli helpotuksessa ollessani kuitenkaan.

Muuta ei nyt tipu niistämisen seasta. En ymmärrä, miten jaksan käydä firman kesäjuhlassa edes tunnin verran näyttäytymässä. Sillä saa jo esihenkilön tyytyväiseksi. Sikäli jos hän vain itse tulee paikalle, maailmanmatkailu välillä rasittaa. Miksi toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset?

On sellainen iloisen huoleton olo. Hui hai. Töissä on raskasta ja rankkaa, henkilökohtaisella puolellakaan ei ole mitään hurraamista, mutta silti en jaksa stressata. Yskää ja nuhaa pukkaa, uni on vähissä, mutta kuitenkaan ei huoleta. Asioilla nyt vaan tuntuu olevan tapana järjestyä.

Niinpä minä odotan, että asiat järjestyisivät. Sillä välin voin lähteä tänään pienelle purjelaivaristeilylle, syömään ja vähän juomaan. Sitten ajattelin parin viinilasillisen voimin käydä ostamassa Kappahlin kanta-asiakasalennuksella pari (työ)rättiä. Odottelen huomista, jolloin se hyshys-asia todennäköisesti ratkeaa. Sitten jos hyvin käy, kerron asiasta pomolleni kolmen promillen kännissä kesäjuhlassa, että mie lähden nyt. Ai, ei ole hyvä ajatus? Jos käy huonosti, itken kollegoille, etten ikinä pääse pois. Ette suosittele sitäkään?

Mutta kävi niin tai näin, parhaani tein. Ja teen jatkossakin. Sekä nykyisessa työpaikassani, että uutta hakiessa. Kamalaa, kun on tällainen tiukkapipomoralisti. Mutta silti, tänään en välitä. En mistään. Jotain olen jättänyt taakseni, jotain löytyy edestä päin.

*Otsikkolainaus.

Harmitti eilen niin kovin, että murjotin itselleni. Vaikkei asia minusta johtunutkaan, murjotin, koska en osannut sanoa ei, ja siten menetin hauskan tapaamishetken kaupungilla. Onneksi osasin edes töissä hillitä itseni. Kotiin kun pääsin, katsoin Ruma Bettyn ja söin itseni kipeäksi. Sen jälkeen menin sänkyyn ja nukuin. Uni on hyvää hoitoa surkealle mielelle.

Hoito auttoi, nyt ei enää syletä silmittömästi. Harmittaa vaan. Sen lisäksi uutta angstia pukkaa päälle iltapäivällä olevan haastattelun takia. Vaatteetkaan eivät jostain syystä tänään istu päällä (siis sitäkään vähää kuin tavallisesti). Koen olevani epäsopiva, väärän muotoinen ja varmaan aivoissakin on joku vääränlainen reseptori.

Mutta näillä mennään (tässäpä sanonta, jota myös aina olen inhonnut). Parhaani teen tänäänkin. Jos ei tänään tärppää, niin sitten tärppää joku toinen päivä. Aikaahan on. Ainakin vielä toistaiseksi.

"Kasvimaa" pari vkoa sitten

...vinkuu joku virsi. Armoa tarvitsisin ainakin töissä, pari päivää poissa, ja elämä on taas aivan sekaisin. Mitenkähän he selviävät sitten, jos joskus saankin toisen työpaikan? Todennäköisesti vasta silloin tajuavat, että minusta on jotain hyötyäkin ollut. Tai sitten ottavat uuden, nuoremman ja paremman. Saisiko sitä armoa kaksinkertaisen annoksen? Tai puhelinsoiton, joka kutsuisi jatkohaastatteluun?

Nukuin viime yönä erittäin hyvin, kahdeksan tuntia katkeamatonta unta. Harvinaisuus minulle. En oikeastaan ollut yhtään harmissani edes siitä, että melkein ilkeä tytärpuoli ei sitten koskaan ilmoittautunutkaan. Kai hän joskus ottaa yhteyttä, sitten kun tahtoo.

Miljoona asiaa pyörii päässä sellaista hullun polkkaa. Mistään vaan ei ota kiinni niin, että saisi jotain tolkkua. Hyvä puoli elämässä on se, että allergia alkaa laantua, koivu on pian kukkimisensa kukkinut. Sitten odottelen pujoa. Sekin on kaverini, turhan läheinen, tunkee iholle.

Juma, että työpaikka saa minut raivon partaalle. Suurena amerikkalaisena konglomeraattina meillä on suuren amerikkalaisen it-konglomeraatin käyttöjärjestelmä, toisen amerikkalaisen verkopyydykset ja ansat. Arvatkaa kestääkö koneen käynnistys aamuisin. Tänään otin aikaa, sain ohjelmat (sähköpostin, internetin ja wordin) käynnistymään 10 minuutin odottelun jälkeen, sitten ne päättivät kaikki sulkeutua itsekseen. Käynnistin ohjelmat uudelleen, ihme kun kone kuitenkin pysyi käynnissä. Käyttökelpoiseksi ne tulivat vajaan kymmenen minuutin kuluttua suoritettuaan erinäisiä varmistuksia, haisteluja ja muuta tuubaa.

Odottelen joka aamu lähes puoli tuntia, että voin aloittaa työnteon. Voisimmeko siirtyä takaisin faksi- ja telexkantaan, ennen kuin saan a-tyypillisen sydänkohtauksen? Sen lisäksi voisimme ottaa käyttöön papyrukset ja nuolenpääkirjoituksen.

Tai sitten jonain päivänä vain saan tarpeekseni, paiskaan näytön, näppiksen ja keskusyksikön ikkunasta parkkipaikalle ja jätän hyvästit työelämälle. Siirryn valkotakkisten hoitajain helllään huomaan. Sitä ennen kai tämä vaan on kestettävä kuten naiset konsanaan. Mutta korvat kyllä savuttavat, samoin takin ja paidan hihat. Avokonttorini pilttuu on täynnä kuopimajälkiä.

Eilen lääkitsin itse itseäni. Niska on jumissa. On ollut koko viikonlopun. Ibuprofeeni ei yksin auttanut. Kun oikein tarkkaan nuohosin kaikki jemmani läpi, löysin vielä yhden sirkan. Otin siitä eilen illalla puolet ja tänään aion tuhota toisen puolikkaan. Jumi on saatava jollain keinolla laukeamaan, tai muuten lähtee näkökyky. Sirkkojen jälkeen ryhdyn tuhoamaan jäljellä olevia diapam-varastojani. Lääkkeistä muuten tuli mieleen, että enpä olekaan eron jälkeen tarvinnut muuta kuin buranaa krapulaan. Oli siitä erosta jokin hyöty, maksa ja munuaiset voivat paremmin, kun eivät joudu suodattamaan verestä kaikenlaista tuubaa koko ajan.

Tällainen päivä tänään. Olisiko huomenna parempi?

Kävin kollegan kyydissä eilen tutustumassa Vermon Ravirataan ja siellä tarjottaviin ravintola- sekä kokouspalveluihin. Hevoset ovat komeita elukoita, tallillekin nimittäin pääsimme (se oli kierroksen mukavin osuus tuoksumuistin omaavalle). Palasivat mieleen ne ajat, kun nuorna tyttönä itsekin ratsastin. Välillä kaipaan sitä, maastoon pääsemistä etenkin, ei minusta nimittäin maneesilla menijäksi ole, koordinaatio ja lihasmuisti ovat olemattomia.

Tutustumispäivän päätteeksi olisi ollut mahdollisuus jäädä katsomaan keskiviikko-raveja. Yllättävän paljon siellä oli ihmisiä! En olisi uskonut. Kyllä siellä ilmeisesti joku aina voittaakin. Jos olisin epätoivoinen sinkku, alkaisin varmaan käydä raveissa, miehiähän siellä suurin osa katsojista oli. Tilat sen sijaan ovat jo 30 vuotta vanhat, ja sen kyllä huomasi. Kyytini kuitenkin kaipasi jo kotiinsa, joten en villiintynyt hurjaan Toto/ V5-spekulaatioon, vaan hyppäsin kiltisti autoon. Sitä ennen nautittu aitio-buffet oli osittain taivaalllista ( hummeriliemeen tehtyä kalakeittoa), osittain aika tavanomaista (välimerellistä mättöä ja feta-kana-pinaattipastaa). Viini oli tylsää, metallista merlottia. Minä olen tottunut liian hyvälle.

Kirjahylly on edelleen kasaamatta. Viimeistään perjantaina ryhdyn taistelemaan sen kanssa. Olen kuitenkin avannut paketit, lukenut jo kasausohjeen kahdesti ja tarkistanut tavarat. Siitä se lähtee.

Yöllä näin kamalaa työpainajaista, jossa kimppuuni hyökkäsi Sarbanes-Oxley. Amerikkalaisia pörssifirmojahan kytätään ja vahditaan kymmenellä Enron-jupakan jälkeen. Mekin teemme eettisen koulutuksen joka vuosi. Tilintarkastajia ja konsulentteja on talossa lähes joka päivä syynäämässä jotain kohtaa jopa täällä Suomessa. Nyt minua sitten oli ryhdytty epäilemaan jostain firman rahojen käyttelystä omiin tarkoituksiin. Olin tohkeissani, koska tiesin, että mitään ei löytyisi, mutta silti kauhuissani, että minuun kohdistettiin jonkin valtakunnan tutkimusta. Niinpä sitten dramaattisesti ja marttyyrimaisesti poistuin firman tiloista tutkimuksen ajaksi, tietenkin samalla kadotellen puolet tavaroistani, kännykät ja rahat.

Hiki vain lensi päästä, kun unestani heräsin joskus kolmen aikaan – taas! Onkohan mulla joku stressi?

Kaikkihan me tiedämme Dale Carnegien ihkaensimmäisen elämäntaito-oppaan "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa". Minäkin olen kirjan lukenut, muistaakseni minulla pitäisi ollakin se jossain, kirpparilöytönä. Kirjassa on hyviä ohjeita sekä amerikkalaisia ohjeita. Olen itsekin yrittänyt joitakin niistä noudattaa, etenkin silloin kun aktiivisesti liftasin, oli nimittäin helpompaa jos sai ihmisen puhumaan jostain häntä kiinnostavasta asiasta, silloin ei itse juuri tarvinnut suutaan avata.

Eilen hoitelin työhommeita, kun puhelin soi, ja toisessa päässä töykeän oloinen herra kyselee esihenkilöäni. Esi-ihmeen kanssa olemme sopineet, että minä tiedustelen soittajilta tietyt asiat, ennen kuin yhdistän puhelun hänelle. Nyt kun hänellä oli vielä vieraitakin ja sattuivat olemaan toisella paikkakunnalla, en tietenkään aikonut yhdistää puhelua.

Herra toisessa päässä käy aina vain töykeämmäksi, ja vaikka kuinka yritän udella hänen tarkoitusperäänsä, puhelinnumeroaan tai mitään muuta normaaliin kanssakäymiseen liittyvää, vastaus on töykeä ei, hän puhuu vain herra esihenkilön kanssa. Kerron, että hän on paikalla tänään, jolloin herra voi soittaa uudelleen. Vastauksena on arrogantti kysymys nimestäni, tarkoituksena pelotella "herranpelolla" pashat pöksyyni. Se ei onnistu, ei nyt eikä keneltäkään muultakaan, mutta nimeni ja sotilasnumeroni kerron tietenkin. Teki mieli kysyä että tahtooko herra iän ja strategiset mitatkin. Pidin suuni kuitenkin kiinni.

Puhelun jälkeen googelsin firman ja nimen. Onnistuin tekemään tuttavuutta erään suurehkon pörssiyrityksen toimitusjohtajan kanssa. Sinne ei ainakaan tämän jälkeen ole töihin hakeminen, ei etenkään sen jälkeen, kun esi-ihmeeni on uhkauksensa toteuttanut ja huomauttanut herralle, että hänen sössistenttiään ei tuolla tavalla kohdella.

What a lovely way of making enemies.